Illalla vinttihuoneen rauhaan päästyään Pihlan mieleen juolahti Aatu ja tämän taannoinen ilmestyminen. Se tuntui vähän omituiselta, sillä sen jälkeen kun turkoosikivi oli kadonnut, ei tonttuja sen kummemmin kuin peikkojakaan ollut enää edes unissa näkynyt. Hän unohtui muistelemaan menneitä seikkailujaan ja liukui siinä vähitellen unen ja valveen rajamaille…
Äkkiä hän seisoo kalliolla sen viiltohaavaan tuijottaen. On kuin siellä kimaltelisi jotain. Sinivihreä valo heijaa, väliin se tuikkaa voimakkaan välkkeen, väliin himmenee, niin että sitä ei voi olla huomaamatta. Hän kurottaa, pinnistää varpaillaan ja venyy. Juuri ja juuri ylettyy.
Turkoosikivi! Vihdoinkin hän on löytänyt turkoosikiven uudelleen!
– Ei! hän parahti kun kivi peittyi kalliosta kohoavaan usvaan. Pettyneenä hän havahtui, karisti houreet niin silmistään kuin mielestäänkin ja käänsi kylkeä.
Kivihän oli kadonnut ikuisiksi ajoiksi. Mikäli sitä nyt koskaan oli ollutkaan…
Tyhjä Kirja 